Mamma rocks

Jag e trött och omotiverad. Borde få energinivån upp på nåt sätt. Snö, slask, blåst, grådask, rinnande näsa, kittliga ögon, uppsvullen mage, ointressanta arbetsuppgifter, lat sinnesstämning, deprimerande nyheter i median, barn och familjer som far illa, smuts och ogjorda uppgifter… ja, det gör mig nedstämd.

Och då jag vet att jag och de mina nära och kära har det bra. Vi har en härlig familj och mycket kärlek, underbara barn, ett gott parförhållande, relativt säkra arbeten (vilket medför en jämn inkomst som betyder trygghet), ett bra dagis för barnen, möjligheter till vidare utbildning, goda vänner, god mat och positiva framtidsutsikter.

Så varför då så nere? Är det detta som kallas för vårtrötthet? Varför kan jag inte vara sprudlande glad för allt det goda i mitt liv? Och jag säger här och nu, att jag tycker om vardagen - jag saknar inte fest, utan jag är nöjd med vår vardag så som den är - det är kanske den omringande omgivningen som jag inte uppskattar like mycket.

Fy skam på mig!

Jag ska inte sitta här och klaga. Jag skall i stället ta och rycka upp mig ur denna håla, hämta pojkarna tidigt och tillbringa eftermiddagen i deras glada sällskap - jag måste själv skapa min tillvaro till en sådan som jag önskar att den skall vara. Hoppas jag lyckas!

Iltasanomat kirjoittaa taas kerran tärkeästä asiasta, eli miten talouden laantuma saattaa vaikuttaa lapsiin kun vanhempien jaksamiskynnys alenee. On huolta työpaikasta, tulotasosta, asuntolainasta ym ym. Toisaalta myös päiväkotien ja koulujen ilmapiirissä nämä muutokset saattavat aiheuttaa uupumista ja riittämättömyyden tuntua. Omassa perheessä saattaa olla työttömyyttä eikä päiväkotien ja koulujen henkilökunnallakaan ei ole palkoissaan kehumista ja ikävä kyllä voi työturva olla kyseenalainen myös sillä sektorilla.

Jäävätkö lapset ja nuoret taas alakynteen? Miten he jaksavat vanhempiensa huolen, hoitohenkilökunnan huolen ja omien murheidensa kanssa? Miten heille voi asian selittää niin, että he eivät kärsi tästä kaikesta? Loppupeleissä maksun joudumme maksamaan me - ja he (lapset) - verojen korottamisena ja turvattomuuden tunteen lisääntymisenä. 

Vanhempien huoli työpaikoista ja rahan riittämisestä heijastuu lapsiin. Kun tulevaisuus ahdistaa vanhempia, heidän voimansa ohjata ja tukea lasta vähenevät.

Vanhemmat eivät aina jaksa näyttää rakkauttaan lapsiinsa, vaan he saattavat toimia ailahtelevasti ja kovakouraisesti.

Lastenpsykiatri, tutkimusprofessori Tytti Solantauksen mukaan nyt on tärkeää turvata kotien, koulujen ja päiväkotien toimintakyky.

Jos säästetään esimerkiksi vähentämällä opettajia, heidän työstressinsä lisääntyy. Lisäksi motivaatio ja oman työn arvostus heikkenevät.

Tämä taas aiheuttaa luokkien ilmapiirin huononemista ja levottomuutta sekä erityisesti tyttöjen käytöshäiriöitä.

Kiitos Unicefille eilisestä puolentoista tunnin ohjelmasta. Se varmasti kosketti meitä kaikkia. Kuukausilahjoittajia tarvitaan, jotta lapset Venäjällä, Nepalissa ja Keniassa saavat apunsa - niin ja lapset kaikkialla muuallakin!

Toivottavasti osallistuit!

www.unicef.fi

12€ sinulta tai minulta kuukaudessa on kuitenkin (nykyisestä maailmantilanteesta huolimatta) pieni summa, mutta hyvin merkittävä avustus jatkuvuuden kannalta lähes kaikissa apua tarvitsevissa maissa. Tottakai rahaa menee myös hallintokuluihin, mutta ilman hyvää ja hallittua hallintoa on vaikea saada apu perille oikeaan paikkaan oikeiden kanavien kautta - ja unicefhan pystyy myös vaikuttamaan hallituksiin ja lapsia koskeviin lainsäädäntöihin! Joten hyvää työtähän tässä tehdään!

Kiitos siitä!

Tässä sitä taas ollaan.

Hyvällä intentiolla ja ilolla rakennettu blogi tökkii. Ei niinkään oma vimmani kirjoittaa mitä milloinkin, mutta joku tässä tökkii!

Yhtäkkiä kuvia ei näy ja koko sivusto näyttää kovin tylsältä. Missä kaikki kuvani ovat? Mitä teen väärin? Miksi en osaa tätä? Miksi minun täytyy tuntea itseni ääliöltä jonkun helkkarin blogin takia? Kysynpähän vaan!

Teknologian pitäisi kaiken järjen mukaan olla niin yksinkertaista, että tällainen mämmikouramammakin pystyy elämään teknologia mukanaan jokapäiväisessä elämässään. Ei sitä pitäisi ruveta kyseenalaistamaan miten tätä käytetään tai mihin! Oikeasti, lähes ainoat teknologiset vimpaimet joihon olen ollut helppokäyttöisyyden takia tyytyväinen ovat olleet maclinnunpönttöni, macpiirtotauluni (lapset käyttävät macin näyttöä piirtotaulunaan - kuulakärkikynällä… !!!!) ja joku Nokian alkuaikojen kännyköistä (jolloin sms:t vasta tekivät tuloaan). PCt, nykykännyt, mp3set, digiboxit, dvdt ja jopa YTVn bussien maksutolppa menevät alussa vaikeaselkoisuuden tielle. Ja nyt siis tämä kohtalaisen yksinkertaisena pitämäni blogikirjoittelu. Joko taustalla on tekninen häiriö, tai sitten olen vain täysin tumpelo näiden kanssa. Toivottavasti tuo sukupolvi Z kohta jo osaa tulla auttamaan mammaansa!!

Kuten arvata saattaa olen hieman turhutunut tällä hetkellä, mutta eipä tämäkään mieltäni ja intoani laannuta. Tulkaa vain kaikki maailman bugit ja männynkävyt - kyllä minä teistä niskaotteen vielä otan.

Perheessäämme kokkiohjelmat ovat kovassa huudossa. Top Chef, Kurjat kuppilat, Hell’s Kitchen, kokkisota, Jamie Oliver ohjelmineen etc etc juu neim it.

Mutta, vaikka mielenkiinnolla ohjelmia katsonkin, olen ilmiselvä “Sietämätön Kokki”. Saisikohan tästä ominaisuudestani tositeeveeohjelman?

Yritän kyllä, mutta kukaan ei syö. Lapseni ovat kaikista epäkiitollisimmat asiakkaani, mies sentään välillä vaivautuu pahimpaan nälkäänsä pari puraisua maistamaan… eikä se ruoka kyllä edes itsellenikään oikeastaan maistu. En yleensä onnistu edes vaivaisessa kinkkukiusauksessa vaikka reseptiäkin luen kuin piru raamattua. Saati pullan leipomisessa (ehkä kerta pari vuodessa vaivaudun yrittämään) tai missään muussakaan missä tarvitsee hieman sisälukutaitoa! Ehkä soppa onnistuisi paremmin jos tekisin sen ilman sitä kirottua reseptiä, mutta toisaalta riski epäonnistua on entistäkin suurempi.

Elin niin kauan sinkkuna ennen perheen saamista, että kokkaus ei oikein tullut luonnostaan. Leivällä, eineksillä ja ravintolaruoalla (vkloppuisin) pärjäsi vallan mainiosti. Sitten tuli mies ja lapset. Mies nyt pärjäisikin (on muuten loistava kokki, mutta harvemmin kotona lasten ruoka-aikaan), mutta kun lapsille pitää ruokaa syöttää ja mielellään jotain mikä edes joltain osin vastaisi heidän tarvitsemiaan ravintoarvoja. Onneksi he sentään käyvät dagiksessa, missä saavat ainakin yhden hyvän aterian päivässä. Kotona onkin sitten kuivahtanutta makaroonilaatikkoa tai klimppistä jauhelihakeittoa. Joskus heitä sentään suodaan mieheni valmistamilla herkuilla - ja minua… Mutta useimmiten eteen levähtää jo suosikkiruoaksi nousseet maksalaatikko tai porkkanapihvit!

Onko teillä kellään mitään vinkkejä muista hyvistä eineksistä - tai edes jokin helppo ja nopea lasten makuun sopiva resepti. Please, sietämätön kokki tarvitsee apuanne!

Keskiviikkona on taas lehtien palstoilla saanut lukea kuinka paljon kunnat säästäisivät poistamalla subjektiivisen päivähoito-oikeuden. Ja se on tietysti johtanut Nina “Timo TeeAan vaimo” Mikkosen jalanjäljille. Eli revitään taas auki koti- versus päivähoito… argh!

Mutta ehkäpä tässä nyt kuitenkin kannattaa keskittyä tähän subjektiiviseen päivähoitoon, jonka jo mainitsin otsikossa.

Kysehän on siitä, voiko/saako/pitääkö lapsen jättää hoitoon silloin kun yksi (tai molemmat) vanhempi on kotona, eikä syystä tai toisesta ansiotyössä tai opiskelemassa. Esimerkiksi sairaana oleva vanhempi, työttömänä oleva vanhempi, äitiys-/vanhempainvapaalla oleva vanhempi tai kotihoidontuella oleva vanhempi on kotona ja vie lapsen/t päivähoitoon x tuntia viikossa.

Mielestäni subjektiivinen oikeus päivähoitoon on ehdottoman hyvä ja kannatan tämän järjestelmän ylläpitämistä. Se mitä vanhemmat loppupeleissä tekevät on sitten jokaisen perheen oma päätös. Yksi asia minua kuitenkin vaivaa tässä asiassa ja siihen haluaisin jotain selkeytystä.

a) jos otan vanhemmat lapseni pois hoidosta esim kuopuksen synnyttyä minulla ei ole mitään takeita siitä, että vanhempi/mat lapseni pääsevät samaan tuttuun ja turvalliseen ja ehkä lähellä sijaitsevaan päiväkotiin kun palaan töihin. Lapset saatetaan sijoittaa eri päiväkotiin kuin aiemmin ja pahimmassa tapauksessa vielä eri päiväkoteihin toisiinsa nähden.

b) jos jätän lapseni päiväkotiin, vaikkakin osapäiväisinä, vievät he kokopäiväiseltä hoitopaikan. Miksi päiväkodeissa ei ole erikseen puolipäivähoitoa? Eli erillistä ryhmää, mihin lapset iästä riippumatta saavat viettää aikaansa n. 5h/päivässä. Sitten kun lapset viimeistään esim. klo 14 mennessä on haettu pois tila voisi jäädä muun päiväkodin käyttöön ja hoitajat voisivat esim. vapauttaa muita hoitajia joilla on ylityötunteja kasassa. Tai sitten nämä hoitajat olisivat osapäivätyöntekijöitä. Eiköhän sellaisiakin ihmisiä löydy joille puolipäivätö päiväkodissa sopii mainiosti. Tällöin myös kokopäiväisten ryhmädynamiikka ehkä toimisi paremmin kun ei tuoda ja haeta lapsia “milloin sattuu” ja olla pois “milloin sattuu”.

c) vaikka kotihoito eittämättä on paras vaihtoehto hyvin pienille lapsille on päivähoito kuitenkin erinomainen ja ammattimainen esikasvatusta hoitava yksikkö. Siellä varmasti “hyvästäkin” perheestä tullut lapsi saa paljon virikkeitä ja iloa elämäänsä oli äiti/isä kotona tai ei.

d) kerhot, avoimet päiväkodit, asukaspuistot, puistotädit ym vaihtoehdot ovat loistavia vaihtoehtoja lasten “verkostoitumisen” kannalta jos toinen vanhemmista on kotona, mutta oletetaan, että lapsi on poissa vanhasta tutusta päiväkodistaan noin vuoden verran. Sopeutuminen uuteen tilanteeseen ja uusiin hoito/virikemuotoihin sujuu varmasti hyvin, mutta sitten on taas paluu vanhaan - tai siis ehkä uuteen kokopäivähoitoon… edistääkö se lapsen asiaa verrattuna hallituun osa/kokopäivähoitoon vanhassa jo hyväksi todetussa päiväkodissa toisen vanhemman kotona oloaikana?

Eli summa summarum. Kannatan subjektiivista päivähoito-oikeutta, mutta toivoisin myös uusia avauksia ja uusia hoitomuotoja samassa tutussa paikassa toisen vanhemman kotonaoloajan. Tai vähintäänkin lupausta pääsystä samaan hoitopaikkaan….

Generation X - dit lär jag höra då jag är född på det gyllene(?) 70-talet. Vi har haft det relativt bra hittills. Vi har inte behövt vara med om krig, vi har fått en god grundutbildning och vi har fått uppleva den extrema ekonomiska tillväxten (läste nångång i Hesaris månadsbilaga, att året då jag föddes fanns det bara ett par pizzarestauranger i Hesa - och det ansågs som exotiskt). Många av oss studerade under Finlands recession i början av 90-talet, fick rätt så bra jobb efter examen och började bilda familjer på 2000-talet och nu föder vi upp generation Z. Så gick det för mig och för många av mina övriga generation X vänner.

När jag började studera fanns det en dataklass vid universitet och då jag -92 blev invald i Kårens styrelse hade vi en gemensam dator för alla som jobbade där, vare sig förtroendevald eller anställd. Och endast två av de anställda kände till lösenordet till den underliga PCn som stod i ett hörn. Vi förtroendevalda blev sakta vana med c:kulon språket och den mörkblåa bakgrunden men detta närmast pga det tvådimensionella tetris spelet som vi tävlade om att få spela. Kårbullen däremot satt vi ihop som ett team en gång i veckan med “klippa&klistra” systemet som säkert dagens redaktörer för Kårbullen skulle skratta gott åt. Men vi hade det skoj! En grupp skrattande 20+ åringar som satt på kansliet i ur och skur för att klippa och klistra annonser samt fundera på hur man skulle fylla de möjliga överlopps sidorna. Ungefär i samma tider skaffade jag min första dator. En mac-fågelhok! Den var redan då så mycket bättre än PCn så det var skrämmande. Men jag använde den mest som skrivmaskin. Nån datanörd som kan dataspråk är jag dessvärre inte.

Sakta men säkert kom datorerna mera och mera in i mitt och de övriga generation X representanters liv och idag kan vi väl kalla oss för en generation med relativt goda digitala kunskaper. Vi arbetar med datorn som redskap, vi hänger med i olika grupper som facebook, twitter och flickr - och skriver bloggar som kanske nån läser ibland. Dessutom har vi lärt oss att använda mobilen som en dator och surfar på nätet under bussturen hem.

Men sen då? Hur mycket längre kan vår inlärningsförmåga räcka? Titta bara på vår förstfödde. Han, sin ringa ålder till trots, går gärna in på buu-klubbens sidor (jätte bra sådana) och fick sitt första dataspel med Nalle Puh i helgen. T o m vår minsting kan redan sätta in rätta färgers pluggar för Nalle Puh spelet i vår TV.. för att inte tala om att mobilen och datorn är för dem verktyg som alltid funnits i deras liv. Och då vill jag igen påpeka, att i vår familj är vi relativ moderata användare av teknologi.

Vart må generation Z ännu nå? Och hur skall vi någonsin kunna hålla oss i deras takt så vi förstår hur deras värld ser ut - ens på utsidan!?

Kävin tiistaina hyvin mielenkiintoisessa kokouksessa. Kokouksessa suunniteltiin naisille suunnattua johtajakoulutusta. Aihe on erittäin kiinnostava ja toivottavasti projekti tulee onnistumaan hyvin.

Ajatus on, että naiset saisivat omassa vertaisryhmässä opiskella johtajuuteen liittyviä ammatillisia sekä omaan itsetuntemukseen liittyviä taitoja. Kun mietimme miten tämä suoraan naisille suunnattu koulutus eroaa ns tavallisesta johtajakoulutuksesta, esiin nousi lähinnä vertaisryhmän merkitys ja naisverkostoituminen. Tämä on varmasti todella hyvä, sillä fiksuja ja filmaattisia naisia on pilvin pimein, mutta johtotehtäviin he päätyvät vain harvoin. Naisilla kun tuppaa olemaan erilainen ote työelämään kuin miehillä ja naisille myös kodin ja lasten huolto on useammin merkityksellisempää kuin miehille. Sanoivat tasa-arvovaltuutetut tai hyvää tahtovat ihmiset mitä hyvänsä, niin nainen useimmissa tapauksissa ottaa päävastuun arjen pyörittämisestä kotona oman työnsä ohella. Toki iso osa miehistäkin osallistuu aktiivisesti kodin- ja lastenhoitoon omien työtehtäviensä lomassa, mutta että samalla tavalla - 50/50? Uskallan epäillä!

Kokouksessa oli läsnä mainioita esimerkkejä niin nuorista kuin hieman vanhemmista naisista jotka ovat menestyneet hyvin omalla urallaan ja johtajuudessaan. Ihailen heistä jokaista vilpittömästi! Osalla oli perhettä - mutta ei kaikilla, hyviä johtajia he varmasti ovat kaikki.

Itse taisin olla ainut, joka vielä elää ns. välimaastossa - kotiäitiyden, huonon omatunnon ja työelämään paluun väillä. Ainakin omalla kohdallani äitiys on mahdollisesti juuri se este/hidaste urani nousujohdanteelle… Lapset ja perhe menevät omalla kohdallani joka asiassa uran edelle ja niin kai sen tulee aina ollakin. Mutta kun pitäisi pystyä saamaan molemmat. Koko kakku minulle, kiitos!

Oli niin tai näin, voi tätä asiaa pohtia monelta eri suunnalta ja kysymyksiä sekä vastauksia on joka lähtöön. Aion mennä asiaan syvemmälle myöhmmissä inserteissäni. Nyt vain haluan nostaa esiin sen, voiko nainen saada koko kakun? Hyvän position - samalla tasolla ja samalla palkalla kuin mies - sekä aikaa lasten ja perheen kanssa? Miksi minun naisena täytyisi luopua jommastakummasta? Tällä hetkellä omalla kohdallani se on ura joka kärsii, mutta pitäisikö näin olla? Enkä voisi olla hyvä johtaja ja tehdä nousujohteista uraa vaikka haenkin lapset tarhasta itse ennen klo viittä? Täytyykö minun juosta iltaisin eri tilaisuuksissa, tarviiko minun istua kaikki kokoukset loppuun asti jotta minut nähtäisiin potentiaalisena johtajaehdokkaana??? Miten on, miten sinä onnistut elämän tärkeiden asioiden tasapainottamisessa?

Mitäs tässä muutakaan voi sanoa

Ole hetken äiti

Tsekkaa Unicefin kampanja!

Hesarissa oli sunnuntaina pitkä artikkeli - taas kerran - nuorten ja lasten väkivaltaisuudesta. Väkivaltaisuus johtunee näin keittiöpsykologin näkökulmasta nähtynä lasten huonovontisuudesta mikä taas lienee kotioloista lähtöisin. Jokin mättää ja pahasti näiden lasten ja heidän perheidensä kohdalla.

- Missä menemme kun kymmenen vuotiaat uhkailevat väkivallalla?

- Kuinka annamme alle teini-ikäisten kulkea veitset tai muut aseet taskuissaan?

- Miten juuri kymmenen täyttäneet voivat kulkeä yömyöhään ulkona ja juoda viinaa/pössytellä?

- Missä on kunnioitus vanhempia ja eläimiä - tai ylipäätään yhtään mitään - kohtaan?

- Minkälaiset kotiolot näillä lapsilla on?

- Miksi kukaan ei välitä?

Tämä lyhyt spekulointi kaikessa karuudessaan selittänee osaltaan miten tähän on jouduttu. Kukaan ei välitä. Tai jos vaikka välittäisikin, voivat voimat olla niin lopussa, että ei vain jakseta/pystytä puuttumaan lapsen pahoinvointiin (esim. vanhempien psyykkiset ongelmat).

Tästä pääsemmekin pääsemme taas lempiaiheeseeni, eli KOKO PERHEEN HYVINVOINTIIN!

Ei riitä, että lapsi mahdollisesti otetaan huostaan ja hänelle yritetään antaa eväät parempaan huomiseen. Koko perheen tilannetta pitäisi tarkastella ja edesauttaa perheen hyvinvointia.

- Jos vanhempi tarvitsee tilapäisapua selvitäkseen, antakaamme sitä.

- Jos vanhempi tarvitsee psykiatrista hoitoa, tarjotkaamme sitä (minua kauhistuttaa laitospaikkojen vähyys ja niiden vähentäminen entisestään - monelle laitoksessa lepääminen ja elämästä kiini ottaminen on ainoa tapa selvitä - avoin hoito ei vain tepsi kaikille nimim. kokemusta on).

- Jos perheessä on alkoholi ja/tai väkivaltatapauksia tarjotkaamme rymäterapiaa, AAta, tukihenkilöä/perhettä, ihan mitä vaan.

Kaikki, ehkei edes suurin osa, tartu tilaisuuteen, mutta jos edes joku… jonkun perheen ja joidenkin lasten asema voisi siitä kohentua. Vaikka loppupeleissä se taitaa olla vaalikauteen sidottu aika ja raha joka ratkaisee!