Mamma rocks

Jahah!

Då hade vi klarat oss från en massa sjukdomar som “tagit slut” i det moderna samhället, påssjuka, mässling o. dylikt. Och nu får vi välta oss i helt nya - ännu outforskade härligheter som fågelinfluensa, ebola, mul- och klövsjuka samt nu då svininfluensan som förväntas bli en pandemi så som den frukatde Spanska sjukan i början av 1900-talet!

Som en småbarnsmor kan man väl inget annat än vara lite orolig trots att de finländska myndighetherna försäkrar oss om att vi har gott om medecin (tex tamiflu), men hur skall vi vara säkra på att vi får medecinen i tid om våra barn drabbas av influensan? Hur skall vi som föräldrar bete oss utan att skapa panik eller bli smittade av en ofogad panik? Jag tycker så oerhört synd om personalen på hälsostationerna - de som redan nu är överbelastade med kunder - kommer att få en massa hysteriska människor som kommer in för varje liten nysning. Hur skall det då gå med de på riktigt sjuka vare sig de är smittade av svininfluensan eller har nåt annat som kräver snabb vård!

En självklarhet i dagens samhälle för oss med barn på dagis är ju handhygienen. Tvätta händerna och använd decinfieringsmedel - men klart att det inte räcker till i sådana här extrema fall. Det jag är är intresserad av är hur informationen om eventuell spriding skall hanteras, hur skall vi få veta om hur vi bäst skall skydda oss och våra familjer, vem står inför den största risken att insjukna allvarligt? Hur lång är inkubationstiden? Hur “lätt” blir man frisk med hjälp av tamiflu? Kan svininfluensan lämna men för livet - om man klarar sig med livet i behåll? Frågor frågor frågor….

Jag är övertygad om att en massa läkemedelsexperter, forskare o.dyl håller på med forskning i dessa frågor, men kommer svaren i tid? Hur mycket längre har läkemedelsindustrin sett än den aktuella situationen. Tänk om nåt totalt nytt bryter ut i morgon?

Jo, lugn, vett och måtta - jag håller med om det och kommer själv att bete mig på det sättet så länge som situationen inte kommer närmare - men nog har jag tankarna även hos dem som inte har ett lika väl fungerande välfärdssytem som vi har här i Finland!!

Kuntatalouden tiukentuminen vaikeuttaa tukea tarvitsevien lapsiperheiden avunsaantia. Ensi- ja turvakotien liitto on huolissaan siitä, että säästöt kohdistuvat perheisiin, joissa on vakava lastensuojelun tarve.

Liiton mukaan turvakotipalveluja ostetaan paikoin selvästi aiempaa vähemmän. Joissakin Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten ylläpitämissä turvakodeissa on ollut poikkeuksellisen hiljaista, vaikka poliisin kotihälytykset kertovat perheväkivallan lisääntymisestä.

Säästöt näkyvät myös neuvolapalveluissa. Muun muassa päihdeongelmaisia raskaana olevia ja pienten vauvojen äitejä on ohjattu maksuttomiin palveluihin.

Ensi- ja turvakotien liiton puheenjohtajana jatkava Virpa Puisto muistuttaa, että viime taloustaantuma lisäsi lapsiperheiden pahoinvointia ja huostaanottojen määrää, mikä näkyy lastensuojelussa vielä tänäkin päivänä.

Yhden huostaanoton kustannukset ovat noin 60 000 euroa.

En vain jaksa uskoa, että kunnat oikeasti säästävät säästämällä lapsiperheisiin varattuja rahoja! Tämä vain lisää pahoinvontia, turvattomuutta ja epätasa-arvoa!

Pliis, kiltit kunnansedät ja -tädit, älkää jättäkö yksinäistä vielä yksinäisemmäksi, ongelmaista vielä ongelmallisemmaksi ja satoja (jollei tuhansia) lapsia kärsimään loppuiäkseen!

Taasko on odotettavissa perhesurmia, kiireellisiä (kalliita!) huostaanottoja ja pysyviä psyykkisiä ongelmia, joita sitten suurella rahalla yritetään ratkoa ja psykiatrit ympäri maan jälkiviisastelevat.

Missä on nyt kaikki viisaat ja aikaansaavat ihmiset? Toimikaa nyt - ei jälkijättöisesti!

Pliis!

Luin mielenkiinnolla viimeisestä Imagesta artikkelin, jonka perheen toimittajaäiti oli kirjoittanut oman lapsensa sukupuolesta - tai tässä tapauksessa sukupuolettomuudesta! Artikkeli oli sinällään mielenkiintoinen, vaikka en mitenkään välttämättä ymmärrä tämän äidin ja isän tapaa toimia ja vähätellä niitä vanhempia, joille lapsen sukupuoli on tärkeä.

Asiaan kuului, että perheeseen oli tullut vauva ja vanhempien mielestä vauva on vauva - ei tyttö tai poika. He haluavat kasvattaa lapsestaan sukupuolineutrin, joten lapsi saa itse aikanaan valia(?) oman sukupuolensa. Just!

Siinä olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, että ei poikaa tarvitse kasvattaa pojaksi ilman niitä “tyttömäisiä” puolia ja päinvastoin, mutta kyllähän se nyt on niin että suurinosa lapsista on tyttöjä tai poikia ja se miten heitä pukee tai minkälaisia leluja heille ostaa ei muuta sukupuolta (on olemassa toki sellaisia ihmisiä jotka väittävät syntyneen väärän sukupuolen kehoon, mutta se nyt ei ole blogini aihe tänään). Siinä siis olen kirjoittajan kanssa samalla sivulla. En ihan täysin myöskään hyväksy päiväkotien ja koulujen erilaisia tapoja kasvattaa ja aktivoida eri sukupuolia olevia lapsia. Mutta se on kasvatustieteilijöiden päänvaiva, puhutaan nyt kotioloista.

Meillä on kaksi poikaa ja he ovat hyvin “tyypillisiä” poikalapsia. He leikkivät autoilla, rakastavat moottoreita, ääniä, riehumista, miekkoja ja muita minulle ei niin mieluisia asioita. Olen yrittänyt saada heitä kiinnostumaan nukeista (ei kiinnosta) olemme rakentaneet heille leikkimökin (suuren suosion saavuttanut) olemme hankkineet heille pehmoleluja (rakastavat niitä), heillä on keittolevy ja siihen sopivia kattiloita ym - niistäkin he pitävät ja pojat auttavat kotitöissäkin sen minkä haluavat ja siinä mikä heitä kiinnostaa. Mutta näistä asioista huolimatta he ovat “tyypillisiä” poikia. Tosin, heille on molempien vanhempien toimesta opetettu empatiaa, sen että tunteitaan saa näyttää vapaasti ja että “rakastan sinua” on maailman hiemoimpia sanayhdistelmiä. Nämä eivät minusta kuitenkaan ole sukupuolisidonnaisia asioita, vaan asioita joita jokainen “järkevä” vanhempi opettaa lapselleen sukupuolesta riippumatta.

Sitten on niitä tilanteita kuten tässä eräänä päivänä jolloin V ilmoitti ettei pidä tytöistä… ja toisena päivänä kun vahingossa jätin Puuha Peten päälle digiboxissa, niin sen päätyttyä alkoikin joku prätkähiirijuttu. Menin ja suljin ohjelman ja V sen hyvin ymmärsi, sillä olemme puhuneet näistä “isojen lapsien” ohjelmista, että ne eivät vielä ole pienille ajankohtaisia - silloin hän vain lakoonisesti totesi, että “mamma, jos olisit poika, niin sinäkin pitäisit näistä…”  just joo. Siinä on ehkä tyttöjen ja poikien ero - ainakin pienten poikien mielestä…

Tässä lainaus ystäväni tekstistä jonka bongasin facebookista.

iPhone apps that kill… Sarah Jain Brain Foundation made great job in removing from the iPhone App Store an app that encourages shaking newborns to death. I must give some credit to Apple for resolving the situation when it came up: VP Internet Services answered to my email “The application was completely inappropriate and we removed it as soon as we were made aware of it”.

Järkyttävintä tässä kokonaisuudessa on se, että joku tekee näitä applikaatioita ja toiset käyttävät. Mitä!? Miksi!?? Harjoittelevatko nämä ihmiset ja valmentautuvat pahoinpitelemään toisia (esim tässä tapauksessa vauvoja..) erilaisten verkko- ym. applikaatioiden avulla. Tottahan on olemassa väkivaltaisia pelejä kaikille konsoleille, mutta joku raja kai tässäkin täytyy olla! Tuli vain mieleeni tapaus viime vuodelta, jolloin suomalaisella ilmasia pelejä jakelevalla saitilla (joka vielä mainosti olevansa lapsia varten) pystyi pelaamaan peliä jossa sai pisteitä siitä miten paljon ammutaan ja tapetaan päiväkotilapsia ja siellä työskenteleviä ihmisiä. Ei kovin rakentavaa tai mielekästä…

Sick!

Mamman huoli on suuri aina kun lapsi sairastaa. Mistä tietää kuinka vakavasta sairastumisesta on kyse? Koska on syytä mennä lääkärille ja milloin annettava panadolia (kiitos siitä!) ja milloin olisi syytä laittaa muksu ylimääräiseen lepoon ja juoksukieltoon. Entä missä menee raja dagikseen viemisellä?

Tiedän toki, että jos on kuumetta, oksennustautia tai muuta pahemmanlaatuista (ok, ei ole pahanlaatuisia sairauksia OIKEISIIN sairauksiin verrattuna… ) tarttuvaa tautia on paras vain heittää omat ambitiot mäkeen, soittaa pomolle ja viettää muutama päivä neljän seinän sisällä ja toivoa, ettei itse sairastu näihin salakavaliin yökkeihin.

Tänään tämä on ajankohtaista sen takia, että vanhempi pojista yskii vähän ja sanoi kurkkunsa olevan vähän kipeä (onneksi kolmevuotias sentään jo osaa vähän kertoa omasta olostaan - nuoremman kanssa voi vain arpoa asiaa). Kuumetta ei ole, eikä alakuloisuutta - jota hänellä monesti kipeänä on. Eli, mitä tehdä.. Pitääkö huomenna kotipäivä ja menettää muutama “tärkeä” kokous varmuuden vuoksi vai laittaako lapsi dagikseen sillä riskillä, että jotain pahempaa ilmenee? Entä onko tässä syytä tarpeeksi mennä lääkärille? Monessa työpaikassahan vaaditaan (mielestäni turhaan) lääkärintodistus, jotta vanhempi voi jäädä kotiin sairaan lapsen kanssa. Omassa työpaikassani tätä ei onneksi vaadita, sillä mielestäni on pähkähullua viedä esim oskusairasta muksua lääkärille vain lääkärintodistuksen takia!!!

No tässähän asiaa pähkäilen, yö ja huomisaamu näyttänee mitä tuleman pitää.

Voi tätä elämän kurjuutta!

Kännykkäni, vai pitäisikö puhua multimedialaitteestani, meni ja sanoi sopimuksemme irti viikonlopun aikana. Asia ei sinällään ehkä olisi niin vakava, mutta kun kyseisessä multimedialaitteessani oli kaikki kontaktini (niin, en tietenkään ole siirtänyt kaikkia kontaktejani SIM-kortille - enhän edes ole ajatellut mihin kontaktini siirtyvät niitä puhelimeen laittaessani - puhelimen muistiin näköjään), kivoja kuvia/videoita muksuista, paljon lämmöllä ja ajatuksella säilyettyjä mms- ja sms-viestejä, musiikkia, ja muutamia internetapplikaatioita joita olen käyttänyt… Olo oli aika tyhjä kun kaikki valui kuin vesi hiekkaan… No, ehkä joku taitava kännykänkorjaaja saa sieltä jotain pelastettua.

Hieman väärältä tuntuu myös se, että en ole kännyä mihinkään tiputtanut, muksut eivät sillä ole leikkineet eikä se ole epähuomiossa molskahtanut vessanpyttyynkään ja silti se n 10 kk ikäisenä tekee stopin! Ehkä siinä on jokin takuu, mutta se ei paljoa lohduta. Uusi kännykkä - edellistä vielä paljon kehittyneempi - on nyt tilauksessa ja toivon, että sen elinikä on hieman tuota 10 kk pidempi…. 

Ehkä kaikki nämä tekniset hienoudet (joista en varamsti käytä hyväkseni kun murto-osan) tekevät laitteista hieman herkempiä, mutta miten olisi jos valmistaja X tekisi multimedialaitteen joka kestäisi myös lapsia kyyditsevän mamman matkassa.

Tahtoisin sellaisen laitteen joka 

- kestää, on monipuolinen, eli mms, sms, hyvä kamera, nopea internetyhteys, gps, mahdollisesti radio+musiikki, kestävä akku, sopivan kokoinen taskuun (voi ottaa lenkille mukaan - sportstrackeria ajatellen), hyvä näyttö (ehkäpä jopa kosketusnäyttö), hyvät näppäimet, paljon muistitilaa - niin ja kaiken tämän minulle normaalin käytön lisäksi toivoisin teitysti puhelimen olevan helppokäyttöinen…

Löytyisikähän sellaista?

Gissa om jag känner mig som en stolt morsa. Hela familjen besökte igår ett ridcenter i Noux som hade invigningsfest av sin nya manes. Där fanns all sorts evenemang, musik, ridvisningar, lotterier, köpkojor - o hästar så klart. Vi fick gå igenom hela stallet två gånger med barnen (för en gång var inte tillräckligt enligt dem) o titta på varje häst som fanns där. Killarna var så total tagna av de vackra djuren och mammas samt pappas glädje över att ha söner som uppskattar andra kreatur var stort.

På plats fanns även ponnyriding för de minsta och tänkte att kanske V nu kunde vara tillräckligt “stor” för att sitta en stund på en ponnyrygg. Hade visserligen mina dubier och trodde på allvar (jag e inte lite pessímistisk jag inte) att han inte skulle våga och att vårt köande i den iskalla vårvinden i över 30 minuter var förgäves. Men där fick jag se mig. V var som en lite ryttarmästare och såg tom ut som en liten ryttare i sina kläder och den lilla ridhjälmen. Pappan hans behövde inte alls hålla i honom under hela lilla rutten som han fick vara med om. Han höll fint i tyglarna, balansen hölls fint och den lilla kroppen höll rytmen helt utmärkt! Lite stolt får man väl vara

Sosiaalisen median käyttäjänä on pakko sanoa, että vaikka en ihan kaikkea aina siitä ymmärrä enkä välttämättömyytenä pidä, niin on se vaan aika hauskaa - ainakin useimmiten.

Aikanaan, noin puolitoista vuotta sitten, intouduin mieheni tukemana tekemään itselleni FB profiilin, alku oli kankeaa enkä oikein uskaltautunut ottaman yhetyttä “ystäviin”. Nyt aikojen saatossa FB kavereita on tullut jo ihan kiitettävä määrä. On opiskelukavereita, työkavereita, koulukaverita ja ihan vaan muuten tutuntuttuja

Pikkuhiljaa mielessäni alkoi kyteä myös pienen pieni exhibionisti blogien saralla ja parisen kk sitten intouduin kirjailemaan aatoksiani tänne. Onko siitä kenellekään mitään iloa, hyötyä tai ärsytystä - en tiedä, mutta itselleni tekee hyvää saada “purkaa” ajatuksiani johonkin muuhunkin kun mieheeni ja asioista täysin tietämättömiin lapsiini. Kavereita tuskin enää näkee, soittaessa puhutaan kuitenkin ihan muista asioista - harvoina tapaamisina puhutaan paljon menneistä, mutta vasinkin omien lasten kehityksestä - tällä hetkellä vähemmän muista asioista. Töissä taas… no, siellä ei puhuta mistään. Tuskin edes töistä. FB ja blogi ovat siis keinoja avautua ja saada äneensä “kuuluviin” vaikka takeita kuuluvuudesta ei nyt niin olisikaan

Eilen aloin sitten vielä uteliaisuuttani tsiigailemaan nyt paljon puhutusta twitteristä… Sen erinomaisuudesta en vielä ole ihan vakuuttunut, mutta onhan se hauska työkalu. Juorunnälkäisenä ja julkkisten elämästä kuitenkin (yes, the shalowness in me kinnostuneena, niin onhan se mielenkiintoista lukea Lenny Krawitsin, Britney Spearsin (oikeasti, BS ei kuulu suosikkeihini, mutta juorunhimo minussa aina vetää lukemaan hänestä kirjoitetut jutut) ja Barack Obaman tweetit. Itsehän he eivät varmaankaan kirjoita, mutta julkisuuskuvaahan tästä kyllä on mielenkiintoista seurata ym. Tweettaahan myös esim Davos World Forum, eri uutiset ym ym, eli ehkä siinä on jotain.

No sitten tulemme siihen turmelevaan kysymykseen, että miten ihmeessä sinulla on aikaa. On työ, on lapset, on talo, piha, kodinhoito ym ymymy. No joo. Mutta blogia lukuunottamatta tsekaan lähes kaiken mobiilisti, eli esim bussissa, tauoilla, lapsia “vahtiessani” pihalla jne. Sosiaaliseen mediointiin käytetty aika on toki jostain muusta pois, omalla kohdallani lähinnä sudokuista ja tyhjästä olemisajasta… Prioriteettikysymyksiä!

Mutta, toistaiseksi jatkan valitsemallani tiellä, eli FB, Twitter ja blogit.fi You will keep seeing me!

Kävin eilen mielenkiintoisessa paikassa. Eräässä eteläisen Suomen koulukeskuksessa, jossa on noin 700 oppilasta. Tilaisuus koski tulevaisuuden oppimista ja tulevaisuuden kouluja mikä on todellakin mielenkiintoinen aihe. Jo nyt, kierrellessämme koulua kasiluokkalaisten oppilaiden johdolla opin, että koulumaailma tänään ei ole ihan samanlaista kun silloin kun itse lävin kasiluokkaa joskus kultaisella 80-luvulla. Onhan kouluissa paljon samaa - emmehän me ihmiset ja nuoret kovin paljoa loppupeleissä muutu, mutta tapa oppia ja opettaa on muuttunut ja suurin muutos on varmasti vielä meillä edessämme.

Koulun rehtorin puheessa tuli esille yksi hyvin minun mieleiseni lause. Se meni jotenkin seuraavasti, “koulu ei saa eristäytyä ympäristöstään ja oppijoistaan“, eli koulun tulee pysyä oppijoidensa (siihen ryhmään kuuluvat niin oppilaat kun opettajatkin) kanssa samalla tasolla. Koulu ei voi jäädä nykyiselleen, kun maailma sen ulkopuolella ja ihmiset sen mukana saavat uusia ulottuvuuksia ja oppikenttä laajenee koko ajan. Mitä edes on oppiminen tänä päivänä? Rajoittuuko oppiminen koulurakennuksen sisään? Tuskin, nuoret kommunikoivat ja seuraavat aikaansa paljon tarkemmin tänään kun aiemmin ja heidän kansainvälistymisensäkin on jotain ihan muuta kuin mitä oma kuukauden mittainen UK:n kielikurssini, jossa lähinnä tutustuttiin “vähän vaarallisiin” pubikierroksiin muiden suomalaisten kanssa. Ei jäänyt kyllä siltä reissulta reppuun muuta kun lyhytaikainen pusuttelusuhde, jo nopeasti unohtamaani suomalaispoikaan.. miten lieneekään kaverin käyneen!?

Toisin on tänään, kysymykseen yhdessä luokassa kuinka monella on ulkomaisia kavereita jonka kanssa pidetään yhteyttä muulla kuin suomenkielellä vastaus oli että 100%lla. Mahtavaa! Hyvä nuoret! Lisäksi lähes jokaisessa luokassa oli useampia tietokoneita ja varalla koulussa oli jaossa myös miniläppäreitä. Ja parasta kaikesta.. Melkein kaikki työt tietokoneella tehtiin avoimen lähdekoodin päälle - eli linux sovelluksella. (See you office tools…) Koulussa oli myös hyvin edistyksellisiä opettajia, jotka panostavat tieto-oppimiseen. Eli nuoret tekevät luokassa omia ja ryhmätöitä tietokoneen ja internetin avustuksella, luennoivat toisilleen ja opettavat siten myös toisiaan - tämä siis esim historian tunneilla. Kokeita ei ole, kotitehtäviä ei ole ja ennen lopullisen numeron antamista opettaja ja oppilas käyvät kahdenkeskeisen keskustelun siitä, mitä tällä kurssilla/lukuvuonna on opittu ja miten oppilas arvelee, että on pärjännyt ym ym… Hienoa! Ja varmasti opetustehokasta! Ainakin itse toivoisin voivani käydä koulun näin, minulle se olisi 100% varamasti ollut parempi tapa oppia monia asioita kun tylsät luennot tylsistä aiheista tylsän opettajan johdolla… tai ehkä asiat eivät oikeasti olleet tylsiä, vaan tapa jolla ne meille välitettiin oli vain aika - noh, tylsä!

Nyt minulla oikein sormet syyhyää kun ajattelen, miten omat muksuni aikanaan aloittavat koulun ja mitä kaikkea mahtavaa oppimista se heille mahtaakaan tuoda tullessaan!! Tsemppiä Suomen koulumaailma, emme me enää kauaa voi pelkillä vanhoilla Pisa-tuloksilla ratsastaa!

No niin. Nyt se on ohi. Pitkä vapaa ja omissa oloissa oleminen. Työt ja arki kutsuvat luokseen. Vapaat menivät, kiitos vain, oikein hyvin. Ja nopeasti. Ihan yksin oleminen loppuviikosta tosin ei ollut kovinkaan hauskaa… Kaupassa ollessani olo oli niin vieraantunut normaalista, että minun piti kalaosastolla keksiä jokin selitys myyjälle miksi ostin sushia vain yhdelle… Häpeän melkein tunnustaa.. mutta jotta hän ei luulisi minun olevan säälittävä yksineläjä (miksi yksineläjät edes olisivat säälittäviä - ei se minusta silloin sinkkuna niin tuntunut), kysyin josko kala säilyisi “hengissä” jos sen tänään ostan ja tarjoilen vasta muutaman päivän kuluttua kun perhe palaa takaisin… no huh huh! Oikeasti! Olen todella säälittävä tapaus!

Yksin sitten napostelin pieniä kalapalojani täydessä hiljaisuudessa (mikäli patterien loppuminen palohälyttimestä ja siitä seurannutta piipitystä ei oteta huomioon), colaa juoden ja teevetä katsoen.. Ei, ei se ollut kovinkaan kivaa. En nauttinut kokonaan yksin olemisesta niinkuin moni ehkä oli odottanut, itsekin. Tosin taas pääsiäisen jälkeen olleet kaksi vapaapäivääni, jolloin olin kyllä päivät yksin, mutta lapset olivat lähellä dagiksessa ja mies töissä - niistä päivistä osasin kyllä nauttia täysin siemauksin. Se oli ihanaa yksinoloa kun tiesi, ettei ollut ihan yksin eikä kovin pitkään… Ihanaa joutenoloa ja kirjan lukemista.

En ole pessyt ikkunoita! En ole ollut yhteydessä ystäviini! En ole pitänyt kauneudenhoitokuuria (vaikka ehkä sellaista kaipaisinkin)! Olen käynyt kävelyllä, pyöräillyt, juonut lukeattomat määrät kahvia, lukenut lehdet kaikessa rauhassa ja lukenut elämäni ensimmäisen romaanin noin kolmen vuoteen!! Se teki terää ja se istuu minussa edelleen - lukemisin into siis! Onneksi lapset eivät ole sitä intoa vieneet, vaikka en muutamaan vuoteen ole osannut keskittyä muuhun kun sudokuihin. Mikä sitten onkin jo toinen juttu

Koosteena voisi siis todeta, että kyllä - yksinoleminen on ihanaa, eikä silloin tarvitse stressailla tekemättömillä asioilla, mutta omalla kohdallani yksinolon ihanuus nousi kukoistukseensa vasta kun perheeni oli tullut takaisin omilta matkoiltaan ja tunsin oloni taas kokonaiseksi..

Säälittävää jonkun mielestä - ihanaa omastani. Olen löytänyt itseni ja onnen!