Kaduttaa ja harmittaa!
Tänään on kulunut tasan 70 vuotta talvisodan alkamisesta (kutsuttaisiinkohan sitä tässäkin ilmastossa vielä talvisodaksi?)! Se on niin lähellä - vaikkakin hyvin kaukana. 70 vuotta! Se tarkoittaa sitä, että kaikki isovanhempani olivat elämänsä “parhaassa” nuoruusiässä tuohon aikaan. Ei lapsia, mutta ei vielä vanhuksiakaan. Ikävä kyllä, on pakko puhua menneessä aikamuodossa, sillä he ovat kaikki menehtyneet - viimeksi isoäitini (famoni) 12 vuotta sitten kunnioitettavassa 86 vuoden iässä.
Ja minä kun en koskaan keneltäkään heistä kysynyt minkälaista oli olla nuori, miltä sota tuntui, kuinka he selvisivät ja minkälaisen arven sota oli heihin jättänyt!? Se jää ikuiseksi arvoitukseksi. En tietenkään osaa sanoa mitä he olisivat haluneet asiasta kertoa vai olisiko aihe ollut niin vaikea, että siitä olisi ollut vaikea lapsenlapselle puhua. Omille lapsille siitä taisi todistettavasti olla hyvinkin vaikea avautua, sillä en usko vanhemmillani olevan yhtään parempaa käsitystä äitiensä ja isiensä menneisyydestä kuin minullakaan. Se kaduttaa!
Olisi ollut hienoa päästä osalliseksi suomalaista historiaa ja sen ajan kuvauksia ensimmäisen käden tietona - ja nyt se on myöhäistä!
Viikonloppuna sain kuitenkin lukea muutaman talvisodan kokeneen ihmisen lyhyehköt haastattelut HBL:n sunnuntaisivuilta ja ihmeekseni sain todeta, että näillä - silloin nuorilla - ihmisillä ei ollut varsinaista pelkoa sodasta ja miten he olivat olleet auttamassa sotatiedustelussa ym ym sen lisäksi, että olivat olleet oman perheensä tukena + käyneet töissä… Kuka meistä tänäpäivänä kykenisi tähän? Isänmaansa puolesta? Lapsieni puolesta olisin valmis lähes mihin vain (ehkäpä isänmaan puolustus kuuluu samaan kategoriaan) ehkäpä tuo yhteisöllisyys sodan aikana tiivistyy taas haurastuakseen rauhan aikana…
No, oli miten oli niin olisinpa osannut olla aktiivisempi ja uteliaampi omien isovanhempieni suhteen!
